Ekologista puuta ja merikilpikonnia

Esikoulun lisäksi osallistuin mieheni kanssa kahteen ympäristöpainotteiseen projektiin.  ”Puuprojekti” oli Tansanian mantereella, samassa paikassa kuin koulu eli Moshin kaupungissa Kilimanjaron juurella. Tämän viikon nautiskelimme merikilpikonnien suojeluprojektissa Sansibarin Nungwin kalastajakylässä.

”Puuprojektissa” työskentelimme paikallisessa kansalaisjärjestössä, joka on nimeltään Kiviwama. Järjestö kasvattaa erilaisia tansanialaisia puita ja istuttaa niitä luontoon (esim. Kilimanjaron alueelle) ja lahjoittaa kouluihin. Järjestö saa pieniä lisätuloja muun muassa orgaanisesta paperista, jonka valmistamiseen alusta loppuun me osallistuimme. Aluksi puunkuoret revitään pikkuoksista, sen jälkeen kuoret keitetään pariin otteeseen, joiden välissä niitä hakataan nuijaa muistuttavalla työvälineellä. Vedessä liotettu puumassa laitetaan muottiin ja siitä irrotettuna pyykkinarulle kuivumaan. Ja tadaa, paperinpala on valmis! Yksi työntekijöistä taiteilee papereille banaanin lehdistä kuvia Kilimanjarosta, tansanialaisten elämästä ja maan upeista eläimistä. Näistä ekologisista taideteoksista syntyy kirjanmerkkejä, postikortteja ja -kuoria sekä tauluja, joita myydään eteenpäin. Loppuyksityiskohtana: järjestön johtaja kertoi meille, että suomalainen mies opetti hänelle aikoinaan paperin valmistamisvaiheet. Nyt paikallinen järjestö on ollut pystyssä yli kymmenen vuotta ja työllistää noin kymmenen ihmistä.

Nungwin merikilpikonnaprojekti sijaitsee paratiisissa, kookospalmujen ja turkoosin meren äärellä. Tämä myöskin paikallinen kansalaisjärjestö työllistää useita sansibarilaisia ja on suojellut merikilpikonnia noin 20 vuotta. Työntekijät ja vapaaehtoiset huolehtivat konnista, jotka ovat esimerkiksi joutuneet kalastajien verkkoihin. Lisäksi useat pienet kilpparit vetävät ensimmäiset vetonsa järjestön huomassa, jotta ne selviäisivät vaarallisesta lapsuudestaan. Vain yksi tuhannesta merikilpikonnasta selviää ensimmäisestä elinvuodestaan luonnossa. Vapaaehtoisina autoimme pienten kilpikonnien allasveden vaihtamisessa, punnitsemisessa, mittaamisessa sekä silmien puhdistamisessa. 20. helmikuuta Sansibarilla on vuosittain suuri juhlapäivä, kun kaikki kilpikonnat päästetään takaisin luontoon. Ihmiset kokoontuvat yhteen ja saaren presidentti pitää puheen. Järjestön työn hedelmänä paikalliset ovat oppineet arvostamaan meren asukkeja, ja esimerkiksi kalastajat eivät syö loukkaantuneita konnia, vaan vievät ne järjestön hoiviin.

Sen lisäksi, että olimme paikallisten avuksi näissä projekteissa, parasta oli se, että tutustuimme paikallisiin ihmisiin ja heidän elämäänsä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että antoisin tapa matkustaa on mennä sinne, missä paikallisetkin ihmiset ovat eikä sulkeutua esimerkiksi hotellien muurien sisään. Projekteissa juttelimme paljon ihmisten kanssa ja kuulimme heidän näkemyksiään esimerkiksi korruptoituneista poliitikoista, lokakuussa käytävistä vaaleista, arkielämästä Tansaniassa, uskonnosta, kulttuurista, turismista, rodusta jne. Tapasimme yllättävän usein ihmisiä, jotka tietävät Euroopan ja Aasian maiden sijainneista, jopa Suomenkin olemassaolosta ja asioista. Myös nämä luontoon painottuvat projektit ovat opettaneet paljon Tansanian luonnosta ja sen eläimistä. Vaikka tämä meidän reissumme kestää vain viisi viikkoa, niin koen, että olen nyt monella tavalla rikkaampi. Se rikkaus on syntynyt näissä kanssakäymisissä.

Voittajien koulu

Opetan Neeman esikoulussa (Neema's nursery and daycare) pääasiassa englantia ja matematiikkaa 5-6-vuotiaille lapsille. Lisäksi isossa ryhmässä laulamme ja leikimme 3-4-vuotiaiden kanssa. Lapset osaavat englannin- ja swahilinkielisten laulujen lisäksi myös suomenkielisiä rallatuksia. Olen opettanut laulamaan hämähämähäkkiä, ja tänään harjoittelimme sutsisatsisaata, josta tuli uusi hitti.

Neemaan ja lapsiin tutustuminen on ollut yksi merkittävimmistä asioista minulle tällä reissulla. Sitä kokemusta ja tunnetta on vaikea raportoida näin tekstin välityksellä. Kuvittele, että olet matkustanut toiselle puolelle maapalloa ja löytänyt sielunkumppanin, jota ja jonka lapset antavat sinulle todella paljon ja koet, että olet pystynyt antamaan myös heille paljon. Tämä ystävä, Neema, jakaa kanssasi samanlaisia arvoja. Vaikka hänellä itsellään on kovin vähän, hän tekee kaikkensa sen eteen, että lapsilla olisi tulevaisuus tässä ja nyt. Hän on aikanaan itse saanut tukea koulunkäyntiinsä ja on hieno esimerkki siitä, mitä toisten auttaminen auttamaan itse itseään parhaimmillaan synnyttää: voimaantuneen ihmisen, joka jakaa osaamistansa ja asennettansa eteenpäin.

Neeman koulun lapset ovat tavallisia tansanialaisia lapsia. Osalla on vanhemmat ja osa tulee perheistä, jotka ovat rikkoutuneet sairauksien, kuten malarian ja aidsin, onnettomuuksien tai muiden tragedioiden takia. Lapset sairastelevat myös itse flunssaa ja malariaa. Koulun yksi iso haaste on rakennuksen vuokran maksaminen. Osa lapsien perheistä pystyy maksamaan koulumaksun, mutta osa ei. Neeman, minun ja toisen suomalaisen lisäksi koulussa käy mahdollisuuksien mukaan kolme vapaaehtoista paikallista opettajaa. Tässä välissä mainittakoon, että tansanialaisen tavallinen päiväpalkka on noin kaksi euroa. Yksi vapaaehtoisista opettajista on Neeman sisko, joka opiskelee opettajaksi. Hän joutuu toistaiseksi pitämään taukoa opiskeluistaan, koska opintojen kustantamiseen ei ole varaa. Esikoulussa hän saa kokemusta opettamisesta ja pystyy auttamaan Neemaa, jonka kanssa hän asuu. Muita koulun haasteita ovat esimerkiksi erilaisten tarvikkeiden riittämättömyys (en ikinä unohda, miten onnellisia lapset olivat uusista lyijykynistä) ja lasten pitkä koulumatka.

Yhden ison haasteen koin heti ensimmäisellä työviikolla. Päivänä, jona Neema ei päässyt kouluun. Jouduin kauhukseni todistamaan, kun yksi paikallisista opettajista löi lapsia puunoksalla. Sinänsä tämä ei tullut minulle yllätyksenä, koska tiesin, että monissa kehitysmaissa tämä on yleistä. Otin asian puheeksi Art in Tanzanian henkilökunnan kanssa. Järjestön paikallinen työntekijä soitti Neemalle ja kertoi hänelle tapahtuneesta. Järjestö, joka suojelee lasten oikeuksia, ei voi hyväksyä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kuten olin ajatellutkin, Neema ei myöskään hyväksynyt tällaista kuritustapaa, ja hän jutteli lapsia lyöneen opettajan kanssa. Ongelma oli helppo ratkaista koulussa, jonka omistaja tuomitsee lasten lyömisen eikä vetoa kulttuurisiin tapoihin kurittaa lapsia. Vaikka asia on nyt hoidossa, niin valitettavasti lasten lyömistä tapahtuu täällä muualla Tansaniassa joka päivä. Asia on puhuttanut paljon viime päivinä, kun suomalaset harjoittelijat ovat joutuneet todistamaan sitä eräässä toisessa opinahjossa.


Erilaisista haasteista huolimatta meillä on todella hauskaa koulussa. Isot lapset osaavat laskea plus- ja miinuslaskuja, sanoa yleisimpiä sanontoja ja sanoja englanniksi. Laulamme, leikimme, keinumme keinuissa ja pelaamme jalkapallolla pihalla. Suuri huvi ovat olleet saippuakuplat, joita toin Suomesta. Neema on taitava lasten kanssa. Hän on heille kuin äiti, joka hauskuuttaa ja huolehtii heistä kuin omista lapsistaan. Kuitenkin hän saa heiän huomionsa, kun luokkahuoneen volyymi alkaa olla korkea. Neema valmistaa lapsille usein puuroa alkupäiväksi, ja kouluun iltapäiväksi jääneet saavat lounaan.  Hänen haaveenaan on saada lisää lapsia kouluun ja perustaa primary ja secondary koulut. Myös koulukyytien saaminen kaukana asuville helpottaisi monien opiskelua.

Olemme mieheni kanssa päässeet seuraamaan läheltä Neeman elämää, kun hän kutsui meidät kylään. Perhe asuu pienessä huoneessa, jossa on pari pikkuruista sohvaa, pöytä, kaikki tavarat ja yksi sänky. Vessa on naapuruston yhteinen ja ruoka valmistetaan ulkona tulen avulla. Neema halusi tarjota meille lounaan ja juotavat. Tällä viikolla menemme uudestaan kylään, kun myös Neeman aviomies on paikalla.

Tällaisen kaiken taakse jättäminen kuristaa minua. Suomessa monet ihmiset valittavat kaikesta, pakolaisista alkaen. Tuntuu turhauttavalta palata kotiin lokakuussa, jolloin ihmiset alkavat hössöttää joulusta ja kaupat täyttyä krääsästä. Olen päättänyt, että jonain päivänä tulen takaisin tänne, mutta sitä ennen pidän yhteyttä Neeman kanssa. Tuen kaukaa opettajaa ja lapsia, joiden ilon, aitouden ja haavoittuvuuden olen saanut kokea. Kuten uusi tansanialainen ystäväni sanoi, hänen koulunsa on voittajien koulu.

Lue lisää: http://volunteer-africa-blog.org/2014/07/15/this-is-our-nursery-because-this-is-our-society-neemas-nursery-and-montessory-daycare/

Kohtaamisia

Kerron muutamasta erityisellä tavalla mieleenjääneestä kohtaamisesta.

Istuimme lentokoneessa kenialaisen pariskunnan vieressä. Aloin jutella heille, ja vaihdoimme puolin ja toisin tietoja siitä, mistä tulimme, minne olimme menossa ja mitä ylipäätään teemme elämässä. He olivat eläkkeellä, kotoisin Nairobista ja viettäneet kuusi viikkoa lastensa luona Englannissa. Siellä heidän lapsensa kuulemma viihtyvät. Minä kerroin, että olen työskennellyt Suomen World Visionilla, joka tekee kehitysyhteistyötä Kenian World Visionin kanssa. Kenialaisnainen tiesi järjestön ja osasi kertoa, miten järjestö on tukenut ihmisiä ruohonjuuritasolla. Tietysti myös sepustin, että menemme Tansaniaan reiluksi kuukaudeksi, jonka aikana teemme safariretken, toimimme vapaaehtoisina esikoulussa ja ympäristöprojektissa Moshin kaupungissa sekä kilpikonnien suojeluprojektissa Zanzibarilla. Vierustoverini osasi kertoa, että tansanialaiset ovat ystävällistä porukkaa.

Tämän ystävällisyyden saimme kokea jo ensimmäisinä päivinä täällä vapaaehtoistentalolla Moshissa. Meitä on täällä sekä vapaaehtoisia ja muita matkaajia eri maista, Suomesta, Saksasta, Englannista ja Luxenburgista, sekä Art in Tanzanian paikallisia työntekijöitä sekä pari suomalaista työntekijää, jotka ovat käymässä täällä Dar es Salaamista. Tansanialaiset työntekijät ovat ottaneet meidät ihanasti huomioon alusta alkaen. He ovat opettaneet swahilia, tervehtivät aina ja kysyvät, mitä meille kuuluu. Eräs vanhemmista herroista on kova puhumaan. Ensimmäisenä iltana hän alkoi puhua siitä, mistä kirjoitin ensimmäisen Tansania-aiheisen postaukseni: toisten ymmärtämisestä. Opimme täällä tansanialaisesta elämästä, sen iloista ja puutteista, ja he taas oppivat meiltä aivan toisenlaisesta kulttuurista, mentaliteetista ja kielestä. On rikkaus, että maailmassa on paljon erilaisia yhteiskuntia, kulttuureita ja ihmisiä, mutta uskon myös, että voimme puolin ja toisin oppia toinen toisiltamme uusia asioita ja siten kehittyä ihmisinä ja yhteiskuntina.

Kolmas kohtaaminen. Safariretkellä vierailimme maasaiden kylässä, joka jäi erityisellä tavalla mieleen. Maasait ovat yksi oma heimonsa Tansaniassa, missä erilaisia heimoja elää yhteensä noin 130. Minulla oli ennen kylään menoa ristiriitaiset tuntemukset: Mitä maasait ajattelevat, että pullahdamme heidän kyläänsä yhtäkkiä? Suurimmat epäilykset karituivat siinä vaiheessa, kun hyppäsimme pois safariautosta. Maaisaiäidit ja -lapset juoksivat luoksemme ja heittivät high fiven. Kyläkoulun lapset punoivat lettejä päähäni. Art in Tanzania on tukenut koulua, esimerkiksi safarirahoillamme katetaan opettajien palkkoja. Koulua käyvät maasait ja läheisestä kaupungista olevat lapset. Minua odotti myös toinen iloinen ja tuttu järjestö kylässä: World Vision USA tukee koulua Art in Tanzanian lisäksi.

Yksi maasaiäideistä johdatti meidät ja oppaamme yhteen maasaikodeista.  Heidän talonsa ovat erittäin vaatimattomia länsimaalaisesta näkökulmasta katsottuna. Vaikeaa olisi itse sellaisessa paikassa nukkua. Maalattiat, savesta ja oljista rakennettu yksihuoneinen koti. Ruoka tehdään sisällä tulella, mikä tarkoittaa sitä, että huoneen ilma on täynnä savua. En voinut olla miettimättä, mitä se aiheuttaa ihmisten terveydelle pitkässä juoksussa. Toinen asia, mitä mietin tällä käynnillä, oli tyttöjen sukuelinten silpominen. Se kuuluu esimerkiksi maasaiden kulttuurisiin perinteisiin. Sukuelinten silpominen vaikeuttaa miljoonien tyttöjen elämää maailmassa ja rikkoo ihmisoikeuksia. Konkreettisesti se tarkoittaa, että tyttöjen ulkoiset sukupuolielimet poistetaan osittain tai kokonaan. Operaatio on osa joitakin kulttuurisia perinteitä eikä liity uskontoon. Silvotut tytöt saavat elämässään erilaisia komplikaatioita, tulehduksia, kipuja ja kärsivät synnytysvaikeuksista. He voivat jopa kuolla. Kulttuureissa, joissa tätä perinnettä harjoitetaan, ei tiedetä, että naisten kivut johtuvat juuri silpomisesta. Siksi monet suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat lisänneet ihmisten ja yhteisöjen tietoutta silpomisen vaaroista, ja tytöt ja äidit ovat uskaltaneet sanoa ei silpomiselle.

Sitten  esittelyyn eräs yli kakskymppinen paikallinen Oscar, joka opetti minua ja Ollia tekemään orgaanista paperia ympäristöprojektissa tällä viikolla. Sanoin Ollille, että Oscaria tulee melkein ikävä, koska hän lähti matkatavaroiden kantajaksi Kilimanjarolle tänä viikonloppuna. Hänen leveään nauruaan, pölötystään ja sanontaa "pole pole" (rauhallisesti, rauhallisesti) jää kaipaamaan. Oscarin kaltaiseen elämäniloon törmää harvoin. Sen lisäksi, että opimme häneltä, miten tehdä paperia, saimme paljon tietoa myös tansanialaisesta politiikasta, yhteiskunnasta, elämästä sekä itse projektista, josta kerron tarkemmin toisessa postauksessa. Emme ole vapaaehtoistöissä siis vain oppineet, miten jokin asia suoritetaan. Olemme tutustuneet koko kontekstiin, missä tällä hetkellä oleskelemme vieraina, tervetulleina sellaisina.

Loputtomilla tasangoilla

Norsuperheitä, leijonia syömässä aamupalaa, leopardeja lököttelemässä puussa, gnuita ja seeproja yhdessä vaeltamassa, virtahepoja pulikoimassa, sarvikuonoja ulostamassa, apinoita rapsuttamassa toisiaan, gepardeja vahtimassa jälkikasvuaan, kirahveja kurkottamassa ylös puunlatvaan. Näitä kaikkia voi nähdä safarilla Pohjois-Tansanian Serengetissä (endless plains), Ngorongoron kraaterilla ja Lake Manyaralla.

Olimme neljän päivän safariretkellä brittinaisen ja Art in Tanzanian oppaan kanssa. Safarioppaasta huokui kunnioitus ja intohimo eläimiä kohtaan. Hän kertoi tekevänsä unelmatyötään. Sanoin hänelle, että hänen pitäsi kirjoittaa kirja Afrikan villieläimistä, tietoa ja taitoa on niin valtavasti. Hitaan internetin takia en valitettavasti saa lisättyä kuvia tänne. Sen sijaan jaan kanssanne muutaman yksityiskohdan, joita opimme unohtumattomalla retkellä.

- Strutsit juoksevat Afrikan villieläimistä toiseksi nopeiten gepardien jälkeen
- Norsun odotusaika kestää kaksi vuotta
- Urosseepra voi potkaista naarasseepraa mahaan, jos tämä kantaa toisen vasaa
- Seeprat ja gnuut elävät symbioosissa, siksi ne nähdään usein yhdessä vaeltamassa. Tästä hyötyvät molemmat osapuolet: Seeprat ovat gnuita fiksumpia ja muistavat reitin, mitä pitää kulkea. Gnuut tietävät, missä on vettä, ja ylittävät ensiksi joen, jossa on krokotiilejä.
- Virtahevot ja puhvelit ovat afrikkalaisista eläimistä tappaneet eniten ihmisiä
- Virtahepojen nahka palaa helposti, minkä takia ne pysyttelevät vedessä päivisin. Yöllä ne tallustelevat maalla, jolloin ihmiset ovat esimerkiksi humalapäissään törmänneet niihin.
- Norsu nukkuu seisaaltaan
- Afrikassa elävien norsujen korvat ovat Afrikan muotoiset, tästä tulee nimitys Afrikan norsu
- Norsujen elinkaari muistuttaa ihmisen elinkaarta. Esimerkiksi ne voivat elää yli 70-vuotiaiksi
- Leopardi oleskelee puussa suurimman osan elämästään
- Sarvikuonoja on salametsästetty paljon, niitä on jäljellä vain 13 Norongoron kraaterissa Tansaniassa

Seeprat ja norsut olivat ehdottomia suosikkejani (kyllä, seeprat karmivista potkaisuista huolimatta :D :(). Brittiystävämme tykkäsi sarvikuonoista ja kirahveista, armas mieheni taas apinoista ja pumbasta eli villisiasta.

Häälahja

"-- mutta Addis Abebassa muistin tila täyttyi. Kuvia ei voinut poistaa, mutta onneksi täysin käyttämätön muistikortti (2) oli palkintona sadetanssikisassa, jonka Olli ja Emilia yhdessä voittivat. Koska hetki oli ikimuistoinen, he ottivat esiin selfietikkunsa (12) ja ikuistivat itsensä selfieposeerauksessa tunnelmallisessa Addis Abebassa. Ilmoittelun jälkeen oli aika jälleen keskittyä Afrikan tähden löytämiseen."

Afrikan tähti löytyi lopulta Tansaniasta.

Saatiin tällainen uskomaton lahja kavereilta häälahjaksi. He olivat numeroineet Afrikan tähden pelikarttaan paikkoja, joissa kävimme tämän kuvitteellisen seikkailun aikana. Numeroituihin paikkoihin liittyi usein jokin lahja, jota olemme tarvinneet tällä reissulla. Kiitos kekseliäiden kavereidemme, meillä oli matkaan lähtiessä jo monta asiaa valmiina. Tämä helpotti lievästi sanottuna nopean pakkaamisen ja viimeisten Suomessa oltujen päivien sinkoilua, gradun viimeistelyä sekä flunssan potemista. Lahjasäkissä oli muun muassa: viidenkympin aurinkorasvaa, hyttyssuihketta ja -verkko, adapteri, pikkupulloja esimerkiksi desinfiointiaineelle, selfietikku, muistikortti, lukkoja, tuuletin ja taskulamppuja. Mahtavaa.

Mutta mitä muuta olemme tarvinneet reissulla, jolla tähystetään leijonia, tehdään vapaaehtoistöitä, totutaan sähkökatkoksiin ja tarvotaan helteessä? Sain työkavereilta lahjaksi ruoksäkin pussipuuroilla, pähkinöillä ja välipalapatukoilla (etten nääntyisi nälkään safarilla) sekä lainaan ruotsi-swahili-sanakirjan (kaksi kieltä yhdellä iskulla) ja minivedenkeittimen (saan keitettyä pussipuuroni). Lähtöpäivänä kävin haalimassa miehelleni ja itselleni vielä esimerkiksi maitohappobakteereja, niskatyynyt, auringolta suojaavan huivin, varavirtalähteen ja kasan tuliaisia esikoululaisille.

Olemme nyt puolitoista viikkoa nauttineet Tansanian auringosta, ja lähes kaikille edellä olleille tavaroille on jo ollut käyttöä. Täällä on saanut tottua sähkökatkoksiin lähes joka päivä: nytkin istun pimeässä huoneessa kirjoittamassa, ja kättelemme uusia vapaaehtoistalon asukkaita taskulamput kädessä. Eräs päivälliskeskustelu pysähtyi kuin seinään, kun koko huone pamahti pimeäksi emmekä siinä vaiheessa nähneet enää toisiamme saati omia käsiämme.

Myös esimerkiksi desifiointiainetta tulee hinkattua ahkerasti käsiin. Oletimme, että vatsatauti tulisi jossain vaiheessa, esimerkiksi Balilla kaikki saivat järjestäen vatsapöpön jossain vaiheessa vähintään yhden kerran. Tähän asti olemme kuitenkin pysyneet terveinä (koputa puuta).

Tansaniassa on nyt kuivakausi ja kesä, joten viiskymppinen aurinkorasva kuluu päivä päivältä. En osaa enää erottaa, mikä jaloissani on rusketusta ja mikä likaa: Vapaaehtoistöiden alettua kävelemme paljon, ja kun tiet pöllyävät, niin kotiin tulessa jalat ovat samanväriset kuin tansanialaisten jalat.

Yksi asia, mihin ei voinut varautua vaikka sen arvasinkin: suihkun kylmään veteen. Voin kertoa, että suihkukäynnit ovat rivakoita eikä tule lotrattua. Pesu aloitetaan jaloista ja hiuksista, minkä jälkeen siirrytään hytkyen ja nykien muun kropan pesuun. Hiustenpesukerrat ovat puolittuneet. Jälkeenpäin on kuitenkin raikas olo.

Uusien kujeiden aika

Noin kolme vuotta sitten aukaisin tämän blogin. Silloin elin jännittävää aikaa: olin pakkaamassa  kimpsuni ja kampsuni vajaaksi puoleksi vuodeksi ja suuntasin poikaystäväni kanssa vaihtoon Aasiaan. Niihin hetkiin ja muistoihin on upea palata parin vuoden jälkeen. Sitäkin upeampaa on, että meillä on taas yksi reissu edessä, nimittäin Itä-Afrikkaan Tansaniaan. Vaikka kolmessa vuodessa on ehtinyt sattua ja tapahtua kaikenlaista, rakkaus matkusteluun ja uteliaisuus muita kulttuureita, mantereita, kokemuksia ja ihmisiä kohtaan on säilynyt.

Meidän lähtöhetki Tansaniaan on vajaan kahden viikon päästä. Täällä blogissa haluan fiilistellä lähtöä, päivitellä tapahtumia ja tuntemuksia paikan päällä ja kenties inspiroida jotakuta muutakin lähtemään reissuun.
Mutta miksi ja juuri nyt Tansaniaan? Toivon mukaan pääsen elämässäni käymään kaikilla mantereilla useaan kertaan. Tansania on ensimmäinen Afrikan maista, jonne menen. Siitä on hyvä aloittaa.

Olen halunnut jo kauan käydä Afrikassa monestakin syystä: Se on luonnoltaan, kulttuureiltaan ja ihmisiltään hyvin erilainen paikka kuin Suomi täällä Euroopan perukoilla. Haluan oppia ymmärtämään erilaisia kulttuureita, ihmisiä ja yhteiskuntia. Toisten ymmärtämisen tärkeys korostuu tässä globaalissa maailmassa entistä enemmän. Ihmiset matkustelevat paljon, käymme kansainvälistä kauppaa, puhumme eri kieliä. Olemme riippuvaisia toisistamme, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Emme elä omassa poterossamme, minkä  takia mielestäni  on merkityksellistä oppia ymmärtämään toisia. Tässä maailmassa on paljon ongelmia ja ennakkoluuloja, koska emme ymmärrä toisiamme emmekä yritä rakentaa siltoja väliimme. Olen ollut töissä kehitysyhteistyöjärjestöissä, jolloin minusta  on luontevaa ja erityisen tärkeää, että käyn kehitysmaissa. Lisäksi minusta tekee hyvää astua sellaiselle alueelle vaihteeksi, että on pistettävä kaikki likoon ja sopeutua olosuhteisiin, joihin ei ole tottunut.

Vielä yksi asia: Olen pienestä tytöstä lähtien tuijottanut kiilto silmissä luontodokumentteja, joissa norsuperheet ruiskuttelevat kärsillään vettä, leijonat hiiviskelevät keltaisen ruohon seassa ja tuhannet gnuut vaeltavat kumpuilevan tasangon yli. Tänään töissä pari työkaveria tuli takaisin sorvin ääreen vuoden poissaolon jälkeen. Kävi ilmi, että he olivat olleet Tansaniassa ja että kohta menisimme mieheni kanssa safariautolla heidän autonsa renkaanjälkiä. Kohta minun ei tarvitse olla enää silmät pullistuneina television edessä, vaan näen ne norsut, leijonat ja gnuut. OIKEASTI.

Kotona

Blogi on pitänyt hiljaisuutta sillä aikaa, kun me olemme kotiutuneet Suomeen. Paljon ollaan puuhattu kahden viikon aikana. Sukulaisia ja ystäviä ollaan nähty liuta, olen opiskellut joka päivä ja syönyt mustikoita ja vitamiineja, jotta taltuttaisin pienen flunssan, joka ei tunnu menevän suuntaan eikä toiseen.

Ennen vaihtoa meille puhuttiin kulttuurisokista, joka voisi olla pahempi kotiin tulessa kuin vieraaseen maahan mennessä. En muista, että olisin Balilla kokenut mitään suurempaa kulttuurisokkia. Toki monet asiat olivat aivan erilaisia kuin Suomessa, mutta alussa tuntui olevan ihastumis-vaihde päällä lähes joka asiaan, ettei sokeille ollut tilaa.

Nyt Suomessa oleminen on tuntunut oikein hyvältä, vaikka tokihan se vaatii totuttelua. Aamuisin ei meinaa tajuta kellonaikaa, koska on niin pimeä. Myös se, että hämärä tulee jo iltapäivällä, keskellä touhukkaan päivän, tuntuu oudolta. Hämäännyin sunnuntaina totaalisesti, kun istuin auton kyydissä etupenkillä. Ajattelin, että tässä on jotain outoa ja sitten tajusin, että se johtuu oikeanpuoleisesta liikenteestä. Ajatella, että alle puolessa vuodessa kerkiää tottumaan vasemmapuoleiseen liikenteeseen niin, että Suomen liikenne tuntuu epäluonnolliselta! Pakkaset ovat paukkuneet, mutta raikas ilma on tuntunut yllättävän hyvältä, niin kauan kuin on vaatteita tarpeeksi ja se pysyy alle miinus kymmenessä..

Ehkä ahdistavin asia on täällä ollut se, että ihmiset ovat Suomessa niin erilaisia kuin Aasiassa tai Australiassa. Poljin pyörällä yliopistolle, ja joku mies katsoi kadulla niin pitkään, että siitä olisi voinut tulla se anteeksi olen olemassa -fiilis. Kamalaa on tajuta, että ympäristöllä näyttäisi olevan vaikutusta myös omaan käyttäytymiseen. Miksei sitä voi itsekin olla yhä niin hymyilevä ja huomaavainen, vaikka Bali on vaihtunut Suomeen?! Minkä ihmeen takia pitää ajautua siihen tilanteeseen, että huomaa olevansa samanlainen tönkkö kuin kaikki muutkin?!

Yhtenä päivänä kassatäti toi sellaisen pienen, mutta merkittävän ilon hetken, meidän päivään. Hän oli ystävällinen ja iloinen, ja selvisi, että hän oli ollut Indonesiassa vuosi sitten. Hän ymmärsi, että Suomessa olo vaatii tottumisaikaa ja perusteli sitä ihmisten niin erilaisella mentaliteetilla. Niimpä niin. Omassa pääkopassa voisi miettiä niitä hetkiä, kun australialaiset, balilaiset tai suomalaiset ovat olleet erityisen ystävällisiä tai vain näyttäneet iloisilta ja onnellisilta. Se tuo hymyn omillekin huulille.

-Emilia