Valkoisten nuolten reitillä

Nong Khiaw'n jälkeen vaihdoimme provinssia ja suuntasimme kaakkoon Phonsavanin kaupunkiin. Matkalla piti  hieroa silmiä: Näimme ihka oikeita havupuita ja koivujen sukulaisia! Ihan kuin Laosin maaperälle oltaisiin piirretty viiva, jonka jälkeen maisemat vaihtuvat totaalisesti. Vuoret muuttuivat suuriksi kukkuloiksi, ja tiheä hämähäkinseittimäinen vihreä metsä sekametsäksi. Tuli melkein kotoisa olo.

Phonsavanin kaupungissa oli kaksi pääkatua, joiden varrella oli ruokapaikkoja, kauppoja, marketteja ja hotelleja. Kaupunki itsessään oli nopeasti katsottu. Parhaimmat muistot jäivät taas retkeltä, jonka teimme kahdeksan muun ihmisen plus oppaan kanssa. Lähdimme bussilla Phonsavanin ympäristöön. Ensimmäinen etappi oli mystinen Plain of Jars.

Keskellä luontoa on suuria ja pieniä "ruukkuja", joiden historia on jäänyt arvoitukseksi niin Unescolta kuin laosilaisilta ihmisiltäkin. Oppaamme kertoi monenlaista teorioita niiden valmistuksesta ja käyttötarkoituksesta. Tiedä häntä, onko niitä käytetty vankiloina, viinan tekemisessä vai hautoina satoja vuosia sitten. Ovatko ne ufojen tuomia vai valmistettu eläinten nahasta?

Xien Khuangin provinssia pommitettiin paljon Vietnamin sodan aikana. Myös Plain of Jarsin alueelle tiputettiin paljon pommeja. Ihmetelty onkin, miten hyvin ruukut ovat säilyneet. Aluella on pommien jälkeensä jättämiä pieniä kraatereita. Pommeista puhdistetut alueet on merkitty valkoisella nuolella.

Koko matkan aikana nautin puhtaasta luonnosta. Kävelyhetket vihreyden keskellä olivat matkan parhaimpia hetkiä. 

Plain of Jarsin jälkeen kävimme Muang Khoun kaupungissa. Aikoinaan elefantti lähti matkaan Luang Prabangista ja kuoli joen varteen Muang Khoussa. Kaupunki pystytetiin sille paikalle. Muang Khoussa näkyvät myös sodan jäljet. Vanhasta sairaalasta ja temppelistä ovat rauniot jäljellä. Amerikkalaiset rakensivat uuden temppelin pommittamansa viereen. Ihastelimme myös stupaa. Hautapaikkoja kutsutaan stupiksi Laosissa. Mitä korkeampi stupa, sitä tärkeämpi henkilö ollut kyseessä. Tarinan mukaan tämän stupan sisällä ovat buddhalaisuuden perustajan tuhkat, joista osan kambodzalaiset luovuttivat laolaisille.

Päivän aikana kävimme pommikylässä. Kyläläiset ovat hyödyntäneet vanhoja pommeja esimerkiksi rakentamisessa. Ennen kylä täynnä oli pommien jämiä, mutta nyt niitä voi nähdä vain muutamissa rakennuksissa, koska kyläläiset ovat myyneet niitä vietnamilaisille. Vanhojen pommien metalli merkitsee rahasampoa.

Lounasseurueessamme oli venäläisamerikkalainen ja etelä-korealainen mies ja saksalainen nainen. Kaikki olivat yksinmatkaajia. Venäläisamerikkalainen mies ei tiennyt, koska hän palaa tai palaako varmasti Amerikkaan. Hän tekee reissunsa aika hommia omaan yritykseensä. Laosissa tapasikin kaikenlaisia ihmisiä, joilla oli oma tarina kerrottavanaan. Elefanttireissulla tutustuimme kanadalaiseen eläkeikäiseen mieheen, jonka haaveena oli ollut nuorena lähteä matkustamaan. Nuoren miehen haave ei toteutunut, mutta lapsiensa kannustuksen ansiosta hän löysi itsensä nyt Laosista. 

Yllättävän monet olivat yksin matkassa. Sellaista ihailen. Oma rohkeus ja itsenäisyys eivät siihen riittäisi. Alkaisin luultavasti puhumaan itsekseni. Toisaalta yksin matkustajalla on varmaan tarve olla sosiaalinen, jolloin sitä varmasti tutustuukin helposti muihin maailmalla kierteleviin.

Phonsavanissa tutustuimme myös sveitsiläiseen noin 70-vuotiaaseen mieheen, joka oli käynyt 60-luvulla Suomessa! Hän rakasti saunaa. Hän oli herttainen maailmaa nähnyt mies. Phonsavanin lisäksi törmäsimme häneen pari kertaa vielä Laosin pääkaupungissa Vientianessa. Hän tuli kanssamme samalla yöbussilla ja päätyi samaan hostelliin kuin me. Matkan päätteeksi nauroimme kippurassa, kun huomasimme O:n kanssa, että tämä joka paikassa vastaan tullut seuralaisemme oli yhdessa valokuvassamme, joka otettiin Luang Prabangissa! :D

-Emilia

Riippumattoelämää ja pannukakkua

Luang Prabangista jatkoimme matkaa Nong Khiaw'n kylään. Paikka on luonnon helmassa. Keskellä kylää menee joki, ja vuoret seisovat jykevinä molemmilla puolilla. O:n kriiteereillä piti löytää majapaikka, jossa olisi riippumatto ja jokimaisema. Unelmien paikka löytyi, ja seuraavana päivänä ei rynnätty minnekään, vaan keskityttiin oleelliseen.

Nong Khiaw'ssa söimme reissun parhaan aamupalan, mutta koimme myös täydellisen pohjanoteerauksen. Aloitetaan huonosta, niin voidaan lopettaa hyvään. Söimme lounasta ravintolassa, josta oli jokinäkymät. Kuivaan palveluun kiinnitimme jo aluksi huomiota. Laolaiset ihmiset ovat todella ystäviä, jos jotakuta ei kiinnosta, niin sen kyllä huomaa. Minä sain hyvän ja suuren nuudelikeiton. Kun nälkäisen O:n ruoka-annos saapui purskahdimme nauruun. Olisi oikeastaan pitänyt itkeä, kun "grillattu kana" osoittui noin kymmeneksi ohueksi ja pieneksi kananpalaksi jälkiruokalautasella. Grillatusta ei tietoakaan, saati riisistä lisukkeena.

Viimeisenä aamuna söimme lähiravintolassamme. Meitä palvellut nainen oli yhtä hymyä. Ei ihme, että ravintola oli täynnä asiakkaiden kirjoittamia lappusia, joissa paikka kehuttiin joen pohjalta vuoren huipulle asti. O söi suositun "maajussin aamupalan", jossa oli omeletti, laolaista tahmeaa riisiä ja soosia. Maistiainenkin vei kielen mennessään. Mutta kun odotettu pannukakkuni saapui, oli hyvä loppu Nong Khiaw'ssa oleskelulle sinetöity.

-Emilia

Rakastuin elefanttiin

Kolmen yön jälkeen meidän matka jatkui pohjoisempaan kohti Luang Prabangia. Luang Prabang oli muutama sata vuotta sitten Laosin pääkaupunki. Nykyisin kaupunki on Unescon maailmanperintökohde.

Jos ensimmäinen bussikuski oli säikäyttänyt meidät pahanpäiväisesti, niin toinen ajajamme oli toisesta ääripäästä. Muutaman kerran kävi mielessä, onko kuski ajanut koskaan Vang Vienistä Luang Prabangiin. Hän pysähtyi parissa risteyksessä ja puheli/kyseli jotain paikallisilta. Ihmettelin tätä, koska tie kaupungista toiseen on suoraa tietä ylöspäin. Matkalla tulee pari risteystä, mutta ihme jos laolainen on ne pystynyt välttämään. Salaisuudeksi jäi, heittikö kuskimme ystävällisesti smalltalkia paikallisten kanssa vai kysyikö hän meille tuntemattomalla kielellä neuvoa Luang Prabangiin.

Tämän toisen matkan taitoimme minibussilla emmekä isolla nyssellä niin kuin viimeksi. Autossa oli turvallinen olo, kun salaperäinen kuski ei ajanut kuin viimeistä päivää. Ei voinut kuin nauttia maisemista, joita pysähdyttiin ihailemaan. Ihastuin jo netissä surffailessa Laosin vihreisiin vuoristoisiin maisemiin.

Bussin ikkunasta kurkkiessa näkee paljon kiinnostavaa, kun auto porhaltaa keskellä vuoriston keskellä mutkittelevia teitä pitkin. Pieniä kyliä tulee vastaan, missä ihmiset asuvat joko kivitaloissa tai bambumökeissä. Ihmisten elämä näyttää vaatimattomalta. Vanhukset kävelevät tienvienrillä ja kantavat selässään isoja taakkoja. Suuren säkin hihna roikkuu heidän otsansa varasta. Lapsia on paljon joka kylässä. He kantavat vesitonkkia tai tallustelevat peppu paljaana. Koululaiset erottaa heidän valkoisista paidoistaan. Pojat kävelevät kädet toistensa hartioilla ja tytöt pitävät toisiaan kädestä kiinni. Kiinnitin tähän erityisesti huomiota. Tuli hyvä mieli.

Kuski saa olla valppaana koko ajan. Ikinä ei tiedä, mikä eläin eksyy tielle. Mustat siat vipeltävät heinikossa. Kanaset juoksevat itselleen tuhatta ja sataa nähdessään auton. Pulut tipsuttelevat tyynenä autotiellä.  Lehmät ja härät eivät turhista pillastu, vaikka auto kaahaisi suoraan päin.

Luang Prabangissa ei voinut olla huomaamatta, että ranskalaiset ovat vaikuttaneet kaupungin arkkitehtuuriin. Talot ovat hyvin erilaisia, mutta hyvin kodikkaan näköisiä, kuin muualla Laosissa. Pihoilla on ruukkuja, joihin on istutettu kukkia ja muita kasveja. Kaksi jokea, Mekong ja Nam Khan, yhtyvät kaupungin kupeessa. 

Nousimme kaupungin kukkulalle ihailemaan maisemia kuumana keskipäivänä. Kukkulan laella oli luostari ja paikka, missä sanottiin olevan Buddhan  jalanjälki. Aamukuudelta kävimme ihmettelemässä, kun munkit keräsivät almuja eli ruokaa ihmisiltä. Katselimme Luang Prabangin iltaelämää. Paikalliset pystyttävät pääkadulle yömarketin joka ilta. Tarjolla on niin sisustustavaraa, koruja kuin tossujakin. Oman ruokalautasen saa koota eurolla jättivalikoimasta.

Kävimme myös Uxo (unexploided ordnance) Laos tietokeskuksessa, mikä oli järkyttävä ja tietoa antava kokemus. Mielessä pyöri sen jälkeen, onko pahempaa kuin ihmisten aiheuttama pahuus toisille? Miksi viattomien ihmisten pitää kärsiä vielä kymmenien vuosien jälkeen? Katsoimme dokumentin Vietnamin sodan aikana räjähtämättömistä pommeista. Vieläkin melkein joka päivä laosilainen, esimerkiksi lapsi tai maanviljelijä, joko haavoittuu tai kuolee osuessaan räjähtämättömän pommin kohdalle. Tämä on suuri rasite Laosin ihmisille ja maalle.

Tähtihetkeni koitti, kun näin elefantit! Lähdimme Luang Prabangista muutamien kilometrien päähän retkelle oppaan kanssa. Ratsastimme kahdella tyttönorsulla, jotka olivat minun lemppareitani. Surulliset silmät, mutta iloinen mieli. Kärsä työntyi heti pusikkoon, kun siellä oli herkkua tarjolla. 

Parasta oli, ettei vain istuttu tuolilla norsun selässä, vaan päästiin norsun niskan päälle istumaan ilman alustaa. Norsun nahka tuntui paksuakin paksummalta ja siinä kasvoi mustia karvoja. Paikalliset huusivat niille laoksi "mennään" ja ne tallustelivat eteenpäin. Piikkejä norsuihin ei pistetty. Lopuksi menimme Mekongiin pesemään niitä. Piti mennä alamäki norsun selässä, jotta pääsi joelle. Se oli jännittävää, sillä piti olla tarkkana, ettei lentänyt ystävän pään yli. Hinkkasimme norsuja pesusientä muistuttavalla tavaralla. Vesi roiskui sinne tänne. Oli absurdi, mutta superonnellinen olo elefanttien kanssa joessa.

 

Lapsena tai ystäväkirjoissa on tapana kysyä, mikä sinun lempieläimesi on. Nyt kirjoittaisin riville, että elefantti.
 

Kävimme oppaan kanssa kahdessa kylässä, joista toisessa maistoimme laolaista viskiä. Perinteisesti viskipulloon laitetaan jokin elukka, esimerkiksi kobra tai lisko, jolla sanotaan olevan terveydellisiä vaikutuksia. Minä lähinnä kauhistelin näitä pulloja. Kobrat ja muut örkit eivät kuulu lempieläimiini. Ja maistiaiset otimme pullosta, missä ei ollut mitään ylimääräistä!

Lähdimme norsu-uinnin jälkeen suurelle vesiputoukselle. Pääputouksen alla oli kymmeniä pieniä putouksia. Kaunis pieni paratiisi.

 -Emilia

Vang Vien

Lentokoneemme laskeutui helteiseen Laosin pääkaupunkiin Vientianeen, josta jatkoimme heti matkaamme bussilla kohti Vang Vienin pikkukaupunkia. Olin osannut odottaa, että bussilla ajelu vuoristossa on jännittävää, mutta silti sydän hypähti melkein kurkkuun ensimmäisellä bussimatkalla. Kuskille neljän tunnin ajomatka mahtoi olla niin tuttu, että se kävi meille vaaralliseksi. Siltä ainakin tuntui, kun kuski lähti ohittamaan vaarallisissa mutkissa eikä turhaan vitkastellut. Ajatus mäkeen suistumisesta ei houkuttanut ensimmäisenä päivänä. Siinä vaiheessa, kun rupesi satamaan, tuli ikävä takkia, Balia, kotia ja kaikkea ja mielessä kävi, onko sadekausi sittenkään loppunut. Saanko matkan päätteeksi bussin katolta läpimärkiä vaatteita sisältävän rinkan? Onneksi näin ei käynyt. Paikallinen poika tuli heti kysymää, tarvitsemmeko majapaikkaa, kun saavuimme pimeään Vang Vieniin.  Maksoimme yhteensä viisi euroa  peiton alle pääsemisestä.

Seuraava päivänä elämä niin kuin aurinkokin hymyili. Totesimme, että Vang Vien ei ollut sellainen, mitä olimme nettipalstoilta lukeneet. Turistiryysiksestä ei ollut tietoa. Päivällä saimme kävellä rauhassa kadulla ja seurailla paikallisten elämää. Turistit olivat kaikonneet päiväksi jonnekin, makoilivat krapuloissaan sängyn pohjalla tai sitten heitä ei vain yksinkertaisesti ollut paljoa. Kävimme joen rannalla ihailemassa maisemia. Paikallinen vanha mies tuli vastaan, halasi minua ja höpötti kovasti jotain. Arvoitukseksi jäi, oliko se laota vai englantia. Kävimme lähiluolassa, ja bongasimme ensimmäiset munkkien oppipojat. He pulikoivat vuoripurossa, minne O:kin uskaltautui.

Heti alusta oli selvää, että laosilaisten elämä on ihanan leppoisaa. Ihmiset pitävät perheravintoloita, jotka aukeavat jo seitsemältä aamulla ja ovat iltaan asti auki. Paikalliset heräävät kuudelta aamulla. Kun asiakkaita ei näy, he katsovat telkkaria, hoitavat askareita, lapsiaan tai heittävät koululaisensa kouluun. Ei turhaa stressiä siitä, että pitää seistä koko päivä jäykkänä ravintolan perällä valmiina palvelemaan, vaikka asiakkaita ei näkyisi.

Meidän aamu alkoi usein ei euron juustolla, vaan euron isolla täytetyllä patongilla. Ranskalaiset ovat jättäneet  jäljen kulttuuristaan Laosiin. Tuoretta patonkia, nam.

Ensimmäiseen luolaan ihmiset olivat paenneet pommituksiaVietnamin sodan aikana. Oppaamme näytti meille luolan "lattiassa" olevan reiän, joka oli hänen isoisänsä mukaan ollut ihmisten vessanpönttö sota-aikaan. Tähän vielä selvennyksenä se, että Laos on väkilukuunsa suhteutettuna maailman pommitetuin valtio. Vietnamin sodassa Laosiin pudotettiin enemmän pommeja kuin koko toisen maailmansodan aikana ympäri maailman. Vietnamilaisten kommunistien reitti Etelä-Vietnamiin kulki Laosin kautta, minkä vuoksi yhdysvaltalaiset pommittivat Laosia.

Lounastimme pienessä kylässä. Herkkutarjottimella oli kanakasvisvartaita, riisiä, patonkia ja banaaneja. Takaisin Vang Vieniin tullessa tuktuk jätti oppaan ja meidät kaksi kyydistä. Lilluttiin jokea pitkin kaksi tuntia traktorin sisärenkaalla takaisin pikkukaupunkiimme. Vang Vien on kuuluisa tästä tuubailustaan, mikä on ilmeisesti osoittautunut kohtalokaaksi joillekin humalassa olleille. Meidän ajelehtiessa jokea pitkin ravintolat olivat kiinni matkan varrella, joten saimme nauttia ihmisten älämölön sijaan rauhallisuudesta vuorien keskellä.

-Emilia