Greetings from the university!

Meillä on ollut tähän asti kaksi workshoppia koulussa luentojen jälkeen. Ensimmäisellä kerralla taiteltiin ja taiteiltiin palmulehtiä, joita hindut käyttävät seremonioissaan tai muuten vain koristeena. Minulla on traumoja peruskoulun käsityötunneista, mutta tämä tunti ei onneksi jättänyt samanlaisia kauhumuistoja, vaikka käsin piti näperrellä. Saatiin kelpo koristeet tuutorien avustuksella.

Toista workshoppia edeltäneenä päivänä kävimme tuutorien kanssa ostamassa omat balilaiset perinteiset puvut. Puvut eivät ole täysin samanlaisia kaikilla, joten jokainen sai olla vaikuttamassa siihen, millaista kangasta ja väriä haluaa. Olen huomannut, että olen onnistunut keräämään vaatekaappini täyteen punaisia tai oranssisia vaatteita. Nyt tein siihen muutoksen. Halusin petrolin sävyisen yläosan, josta sain kommentteja, että hyvin sopii. Workshopissa opettelimme pukemaan näitä asuja, eikö näytetäkin jo ihan paikallisilta. ;)

Indonesian kielitunneilla edistytään koko ajan. Kulttuurikurssilla tehdään ryhmissä esitys, joka liittyy jotenkin Indonesiaan. Teemme neljän hengen ryhmässämme esityksen Länsi-Uudesta-Guineasta eli Irian Jayasta eli Papuasta :D Tähän selvennykseksi, että Uuden Guinean saaren toinen puoli on varmasti nimeltä tuttu valtio Papua-Uusi-Guinea. Irian Jaya kuuluu taas Indonesialle.  Ensin ajattelimme, että hei, nyt meillä on hyvä syy tehdä visiitti tuolle saarelle, saadaan omat kuvat esitykseen! Googlettelun jälkeen paljastui, että alueella on poliittisten levottomuuksien uhka, malaria on yleistä monilla alueilla ja alue sijaitsee aktiivisella maanjäristysalueella. Ehkä keskitytään vähän turvallisempiin matkakohteisiin.. Bisnes kurssille tehdään myös esitys, jonka h-hetki koittaa ensi keskiviikkona. Turhaa ramppikuumetta ei kannata ottaa, vaikka silti voin sanoa olevani erittäin tyytyväinen, että kolme toveriani seisoo rinnallani.

-Emilia

"No worries!"

En voi kuin vain hymyillä, kun muistelen kolmipäiväistä matkaa Lombokin saarelle, Balin itäpuolelle. Tosin matkan alussa minua ei hirveästi hymyilyttänyt. Ensimmäisen päivän elin horroksessa enkä kyennyt kuin syömään ja katselemaan lähirantaa. Olimme matkustaneet Lombokille viisituntisella yölautalla, jota ennen ajoimme skootterilla satamaan reilun tunnin, ja jonka jälkeen ajoimme noin kolme tuntia ensimmäiseen majoitukseen. O, kolme saksalaista ja mitä mainioin indonesialainen oppaamme eivät pienestä väsähtäneet. He kykenivät onneksi enempään perjantaina kuin minä.

Alun koettelemusten jälkeen lauantaihin ja sunnuntaihin sopivat sanat ”no worries”, joita oppaallamme oli tapana sanoa. Oikeastaan hän oli oppaan lisäksi myös kaverimme, joka piti meistä huolta ja nauroi niin hullunkurisesti, että sen jälkeen meitäkin alkoi naurattaaa. Vielä Balilla hän oli luvannut näyttää meille paratiisin ja lupauksensa hän todellakin lunasti. 

Oli hyvä ratkaisu ottaa opas mukaan, koska hän osasi näyttää meille ne paikat, jotka ovat turisteilta salassa. Lombokilaisten englanninkielen taito on vielä ruosteessa monessa paikassa, joten täydellisesti indonesiaa puhuva kaveri oli tarpeeseen. Perjantaista lauantaihin majoituimme Lombokin itäosassa, kylässä, jossa ei näkynyt yhtä ainutta turistia meidän lisäksemme.

Majoituksemme ”homestay” oli rannan tuntumassa. Voitte varmasti kuvitella, että jos  turisteja käy harvoin, niin majoitus ei ole  viiden tähden luokkaa. Suihkua ei ollut ollenkaan, mutta minua helpotti se, että kunnon vessanpönttö oli eikä tarvinnut tyytyä reikään lattiassa. Tyhjä kondomipaketti ja kaksi dumpattua tupakkaa musersi ja heräsi kysymys, onko lakanoita vaihdettu. Tätä kompensoi hyttysverkko sängyn yllä. Hyttysiä oli  olematon määrä loppujen lopuksi. Meillä oli myös lemmikki Minnie Mouse, jonka ystävä Mickey Mouse asusteli tovereidemme luona.

Näimme lauantaina kirjaimellisesti sanottuna tuon paratiisin. Aamulla joimme indonesialaista kahvia, joka maistuu meikäläiselle paljon paremmin kuin Suomessa myytävä tavara. Lähdimme merelle veneellä, jota ohjasi paikallinen mies. Hän tuli kylästä, jossa hänen mukaansa käy viisi turistia vuodessa. Pysähdyimme ensimmäisen saaren edustalle ja hyppäsimme veteen snorkkeleiden kera. Ensimmäistä kertaa voin sanoa nähneeni koralleja ja sinisiä meritähtiä.

Polskuttelun jälkeen parkkeerasimme kahdelle saarelle. Hiekka oli valkoista ja niin hienoa, että se muistutti jauhoa. Vesi kimalteli turkoosin kirkkaana. Saarista ensimmäisellä ei ollut kuin vain tätä valkoista jauhoa, jonka päällä hypimme kuin lapset konsanaan. Meillä oli paraatiajoitus, sillä saari on näkyvissä vain laskuveden aikana. Välipalana oli  kookoksia, joista  joimme pillillä kookosmaitoa. Itse hedelmä oli pehmeää, sellaista suoraan puusta poimittua. Toisella saarella lounastimme bambukatoksen alla, missä otimme myös päikkärit. Ihmettelimme, miten yksi perhe tulee toimeen melkein autiolla saarella. Näimme ihmisen pään kokoisen simpukan kuoren, jonka sisälmys oli ollut arvokasta ja maistuvaa. 

Lauantai-illasta ajoimme skoottereilla vielä saaren eteläpuolelle. Tässä välissä mainittakoon, että jos positiivista huomiota haluaa, niin kannattaa lähteä Lombokille. Huoltoaseman pihalla naiset hymyilivät meille ja joku huusi: Have a nice day! Skootterilla matkustaneista pikkupojista yksi huusi: How are you?! Kulkueessa olleen nuoren miehen suu loksahti auki auki, kun hän näki meidät. Hän taputti kaveriaan olalle, osoitti meitä ja teki muutaman erikoisen tanssia muistuttavan liikkeen. Katujen vieressä olevien ihmisten päät kääntyivät. Pysähdyimme kojulle, jolla paistettiin suolaisia ja makeita taikinanyyttejä. Äiti tuli lapsensa kanssa katselemaan meitä kiinnostuneena. Vilkutin heille lähtiessä. Kaikki tämä huomio ei kuitenkaan ollut millään tavalla ahdistavaa. Ihmiset hymyilivät meille ystävällisesti. He olivat aidosti kiinnostuneita meistä ja joka paikassa sai hyvää palvelua. Olimme näköpiirin ainoat turistit.

 

 Minulle tulee edelleen hyvä olo, kun mietin noita ihmisiä. Ihmisten hymyileväisyys ja pyyteettömyys täytyy olla verissä. Ihailen sitä niin paljon, että luulen kohtaavani aikamoisen kulttuurisokin, kun palaan tuimaan Eurooppaan. Indonesialaisten, kuten lombokilaisten ihmisten ilo, tarttuu sinuunkin, kun katsot heitä. He tulevat paljon köyhemmistä oloista kuin me, mutta se ei näy kasvoilla. Veikkaan, että Lombok on kuin Bali 20 tai 30 vuotta sitten. Turistien tuomaa varautta ei ole yhtä paljon kuin Balilla, jossa tietenkin on myös köyhiä ihmisiä. Lombokilla yleinen kulkuväline ovat hevoset ja rattaat. Paimenet opastavat karjaansa ja ihmiset asuvat joko kylissä vaatimattoman näköisissä oloissa tai sitten kuivien kukkuloiden keskellä, jonne johtavat tiet eivät ole kaikista helppokulkuisimpia.

Lauantain ja sunnuntain välisen yön vietimme taas homestayssa kukkulan juurella. Tällä kertaa siellä olisi voinut viettää useankin yön huoneen kunnon puolesta. Illalla piha täyttyi muslimeista. En tunne heidän rukoustapojaan hirveän hyvin, mikä olisi ollut eduksi muslimuenimmistöisellä Lombokilla. He toistivat joukolla kauan yhtä sanaa, aivan kuin he olisivat sanoneet joka kerta ”illalla!” Aamulla taas kukon huuto kuului seinän takaa ja kanaset tepastelivat pihamaalla, kun joimme aamukahvia.

Söimme illallista oppaan sopimassa paikassa. Erään perheen äiti teki ruokaa vaatimattoman näköisessä kopperossa. Lauantain ja sunnuntain ruuat olivat niin indonesialaisia kuin voivat olla: tuoretta kalaa, riisiä, pähkinäkastiketta, tofua, kanaa, paistettuja maissilettuj ja banaaneja sekä kasviksia. Maitopirtelöissä oli joko baania, ananasta, mangoa, avokadoa, suklaata tai inkivääriä, porkkanaa, banaania, kookosta ja ananasta. Harvinaisen hyvää englantia puhuneen perheen kanssa asusteli myös pienen pieni kissanpentu ja koira Roo, jotka englantilainen mies oli pelastanut kuoleman kielistä. Roo-nimi tuli kangaroosta, koska koiran pää muistutti kengurun päätä. Kissa näytti vieläkin hyvin reppanalta, mutta oli kuulemma paljon paremmassa kunnossa kuin pelastamishetkellä.

Sunnuntaina kiertelimme skootterilla eteläistä Lombokia, jolloin näimme ensimmäiset turistit meidän lisäksemme. Kikatin kuin pikkutyttö rannalla, kun katsoin, miten aallot liikuttelivat O:ta edestakaisin ja hän meni mukana. Liityin kaveruksien mukaan uimaan, ja aallot ottivat minut helmaansa. Kun nousin vedestä, oli uikkareissani sellainen määrä aaltojen lahjoittamaa hiekkaa, että olisi voinut luulla minun päästäneen housuihini. Söimme tuoretta anasta rannalla olevan puun varjossa ja katselimme, kun  pikkutytöt istuivat vierekkäin lähellä aaltoja. Tytöt nousivat heti valppaina ylös, kun ne tulivat tarpeeksi lähelle.

Sunnuntai-iltapäivästä lautta kiidätti meidät takaisin Balille. Perillä Balin satamassa Lombokilta tullut musliminainen hymyili, vilkutti ja huusi minulle jotain hänen ja hänen miehensä kuorma-autosta. En kuullut, mitä hän huusi, mutta vilkutin ja hymyilin takaisin. Matka ei olisi voinut päättyä paremmin.

-Emilia

Toivon siemeniä

Viime viikolla halusimme O:n kanssa käydä jälleen lastenkodissa, missä vierailimme ensimmäisellä kouluviikolla. Oikeastaan täällä oleva lastenkoti oli tärkeä ja iso syy siihen, että halusin lähteä tänne vaihtoon. Olen haaveillut tekeväni joskus vapaaehtoistyötä, niin kuin olen täällä aikaisemmin kertonut, ja täällä ollessa on mahdollisuus viettää aikaa orpojen, köyhistä oloista ja rikkoutuneista perheistä tulleiden lasten kanssa. Jonkin aikaa minusta on tuntunut siltä, että jotain puuttuu tämän haaveilijan, ja ehkä vähän idealistinkin elämästä. Tällä matkalla minulla on mahdollisuus löytää jotain uutta itsestäni ja olla samalla ilona toisille. 

Voi sanoa, että meidän toinen vierailumme lastenkotiin alkoi hupaisasti. Parkkeerasimme skodamme rakennuksen pihaan, kun sen ulkopuolella olleet nuoret sanoivat, että tämä on lastenkoti. Viimeksi saavuimme paikalle koulun järjestämällä kyydillä, niin tällä toisella kerralla ajoimme omin päin paikalle. Emme kerinneet kauaa pihalla olla, kun tyttö ja noin kolmevuotias poika tarttuivat kätösiimme ja kuljettivat meidät sisään korkeakattoiseen, suureen saliin. Ihmettelimme heti aluksi, miksi emme olleet nähneet tällaista tilaa viime kerralla. Kauan ei ihmetyksille kuitenkaan ollut aikaa, kun lapset ottivat tuolit esiin ja meidän piti istua niihin. Yhtäkkiä lapsia alkoi virtaamaan saliin ja kaikki asettuivat meidän eteemme. Kaunis englanninkielinen laulu täytti salin aivan niin kuin viime kerralla. Esityksen jälkeen meille esiteltiin paikkoja, jotka nyt jostain syystä olivat vähän erilaisia. Juttelimme lasten ja noin 20-vuotiaan pojan kanssa, jonka puheiden takia aloin ihmettelemään yhä enemmän, miksi kukaan ei tainnut olla ihan kartalla, että olimme tulleet tänne leikkimään lasten kanssa ja olin ilmoittanut siitä etukäteen.

Lopulta kävi ilmi, että tämä lastenkoti ei ollutkaan Seeds of Hope. Lapset olivat selvästi odottaneet vieraita jo esityksenkin takia, mutta vierailijoiden oli tarkoitus olla australialaisia. Olimme hieman hämmentyneitä tilanteesta, vaikka tietenkin oli hienoa nähdä, millaista jossain muussa lastenkodissa on. Nuori mies tarjoutui näyttämään meille tien Seeds of Hopeen, joka oli melkein tämän toisen lastenkodin naapurissa.

Seeds of Hopessa juttelimme ensiksi muutaman tytön kanssa. Vastaanotto oli jälleen hyvin ystävällinen. Meidät istutettiin sohvalle ja saimme vettä juodaksemme. Tapasimme lastenkodin iäkkään perustajapariskunnan ja keskustelimme heidän kanssaan. O meni poikien kanssa heittelemään lento- ja koripalloa ja minä leikin kaksivuotiaan tytön kanssa, joka ei ujostellut minua laisinkaan. Hän piti kädestä kiinni ja kiikutti ympäri lastenkotia, tuli syliin istumaan ja annoin hänelle vauhtia keinussa. 15-vuotias tyttö oli hyvin innoissaan meistä. Pelasimme molemmat hänen kanssaan sulkapalloa ja juttelimme kaikesta mahdollisesta. Lopuksi halasimme. Olin niin iloinen, kun hän jäi odottamaan seuraavaa tapaamistamme.

-Emilia

Matka Ubudiin

Viime perjantai ja lauantai olivat aivan huippupäiviä. Perjantaina aamupäivästä kävimme sopimassa uuden villan vuokraamisesta Kerobokanista, joka sijaitsee aivan Canggun vieressä. Kerobokanissa sijaitsevaan villaan muutamme 26. syyskuuta.  Hassua on, että minun ei tarvinnut kuin seistä tämän villan pihan ulkopuolella, kun jo aavistin, että tänne tulemme muuttamaan. En siis nähnyt silloin koko rakennusta. Minulla on tapana luottaa ensituntumaan. Jos jokin asia ei tunnu hyvältä alussa, ei se sitä ole yleensä lopussakaan ja toisinpäin. Toivottavasti hyvä fiilikseni tästä villasta säilyy jatkossakin. Se muistuttaa aika lailla isoa kaksikerroksista taloa. Sisällä on vessat, kylpyhuoneet, viisi makuuhuonetta, pari parveketta ja olohuone yhdistettynä keittiöön. Piha on vihreä kasveineen ja pääsemme polskuttelemaan uima-altaassa lokakuussakin. Laitan kuvia uudesta kodistamme, kun olemme muuttaneet.

Viikon kohokohta oli reissu Ubudin kaupunkiin, joka sijaitsee melko keskellä Balia. Lähdimme skootteroimaan sinne neljistään perjantaina keskipäivästä. Kesken ajamisen ubudilainen mies alkoi jutella kavereillemme. Hän opasti meidät Ubudiin eri reittiä kuin olimme suunnitelleet. Paikkojen tuntijana hän osasi näyttää meille hienot ja mielenkiintoiset paikat. Ensin pysähdyimme vesiputoukselle. Putouksen jälkeen virtaava vesi ei ollut kovin puhtaan näköistä, mutta "oppaamme" kertoi se pystytään kirkastamaan kahdessa päivässä. Reissun jälkeen näin kämppiksen kuvia pohjoisessa olevista vesiputouksista. Niitä on ehdottamasti mentävä katsomaan jollain muulla reissulla.

Iloisia balilaisia lapsia matkan varrella

Vesiputouksilta matka jatkui kohti Ubudissa sijaitsevaa plantaasia, joka oli aivan uskomaton. Erilaiset mausteet ja hedelmät kasvoivat plantaasilla. Istuimme katoksessa ja saimme maistaa ilmaiseksi vaikka kuinka monta kupillista plantaasilla tehtyjä teitä ja kahveja. Makuja oli sitruuna- ja parantavasta inkivääriteestä kookos- ja vaniljakahviin.  Kaiken kruunasi plantaasin tumma suklaa ja maailman kallein kahvi. Tämä luwak-niminen maailman kallein kahvi tehdään luwak-kissan ulosteesta. Kissa syö kahvipapuja, ulostaa ne, jonka jälkeen papujen kuoret kuoritaan. Hetki piti siis miettiä, maistaako vai ei tätä herkkua.

Tämä lista käytiin läpi

Luwak-kissa

Luwak-kahvi, joka jaettiin neljän pekkaan

Plantaasin maitosuklaata, tummaa appelsiini- ja vaniljasuklaata

Plantaasin jälkeen suuntamisen ubudilaisen miehen kanssa hänen omistamalle hotellilleen. Meillä oli myös muita majoitusvaihtoehtoja, mutta majoituksemme hänen hotellillaan oli kiitos hänen ystävällisyydestään.  Riisipellot ja kasvit ympäröivät huoneistojamme. Itse huoneisto ei ollut kumminkaan  täydellinen. Vessa ja makuuhuone olivat karuja. O kertoi minulle myöhemmin, kun olimme jo lähteneet majapaikastamme, että hiiret juoksivat kattorajassa. Onneksi en  huomannut sitä siellä ollessamme.

Kiertelimme kaupunkia alkuillasta ja illasta. Menimme ensiksi kuolemannälkäisinä syömään  parempaan ravintolaan. Seafood-annokseni oli taivaallista, mutta se jätti mahalaukkuuni reiän. Parin tunnin päästä löysimme itsemme toisesta ravintolasta. Etsimme halpaa, rentoa ja pehmeätuolista ruokapaikkaa. Pehmeätuolinen löytyi, mutta halpaa ei Indonesian mittapuulla.

väsyneet, nälkäiset mutta onnelliset

Hotellilla saimme hyvän aamupalan, joka kompensoi karun huoneen kokemuksia. Palvelu oli  viimeisen päälle. Hotellissa työskennellyt mies jutteli innokkaasti kanssamme ja tarjoutui opettamaan meille bahasa indonesiaa. Myös perjantain oppaaltamme saimme vinkkejä koskenlaskuun ja tulivuorelle kiipeämiseen.

aamu hotellilla

Lauantain ohjelmaan kuului superterveellinen juoma: papaijaa, limea ja spirulinaa. E meni balilaiseen museoon, mutta me muut jäimme ulkopuolelle odottamaan. Syynä museon väliinjättämiseen oli pääsymaksun kalleus. Museokierros maksoi huikeat neljä euroa. En halua tietää, kuinka nuukia meistä tulee täällä. Kävimme myös Monkey Forestissa. Taas apinoita siis. Nämä apinat olivat Ulu Watun apinoita tahdikkaampia, vaikka E:n kenkä yritettiin varastaa jälleen. Hänellä on ilmeisesti apinoiden mielestä hyvä kenkämaku. Ihmettelimme, kun ne tekivät jonkin näköistä kirpputarkastusta toisilleen, rapsuttelivat itseään, söivät banaaneja ja emot paimensivat pienokaisijaan.

 

Monkey Forestista lähdimme ajamaan skoottereilla Ubudia pohjoisemmaksi. Ohitimme lukemattomia riisiviljelmiä, muutaman kylän ja näimme ensimmäisen kerran  tulivuoren spiirtoviivat. Vihreää luontoa oli joka puolella. Maisemat rupesivat muistuttamaan jonkinlaista viidakkoa. Menimme skootterilla jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Piti pitää tiukasti O:sta kiinni.

Määränpäänä meillä oli Gunung Kawi, jossa on 1000-luvulta peräisin olevia veistoksia. Gunung Kawiin on haudattu sen aikainen kuningas Anak Wungsu ja hänen monet vaimonsa. Laskeuduimme Gunung Kawiin monia rappusia. Hiki tarttui reppuun asti. Alhaalla virtasi joki ja riisipeltoviljelmät myötäilivät mäkistä rinnettä.

  

Tästä pienestä reissusta jäi mieleen erityisesti ihmisten ystävällisyys. Kuinka erilainen matkamme olisikaan ollut, jos paikallinen mies ei olisi antanut meille aikaamme ja kuljettanut meitä luonnon keskellä. Menet melkein minne tahansa täällä, ihmiset hymyilevät sinulle ystävällisesti ja tervehtivät. He heittävät smalltalkia, vaikka tutustuminen jäisi vain siihen. Heiltä uskaltaa kysyä neuvoa. Tällaiset asiat tuntuvat tärkeiltä ja erityisen hyviltä.

-Emilia